Muistokirjoitus Alille
Tein elämäni raskaimman päätöksen. Minulle niin rakkaan koiran lopettamispäätös.
Me kuljettiin yhdessä pitkä matka 12 vuotta. Ali alias Alpo sai nukkua ikiuneen oman rakkaan pihan nurmelle.
s.26.2.2005 – 27.04.2017 klo 13.20
Minulle niin rakas belgianpaimenkoira Ali ”Alpo” nukkui ikiuneen lääkärin avustamana
Ali olit minulle kuin oma lapsi/poika kutsuinkin sinua välillä pojaksi. Olit niin komea uroskoira, viisas ja tottelevainen. Olin niin ylpeä sinusta. Toisten mielestä pelottavakin ulkonäkösi vuoksia, vaikka olit kovin lauhkea ja kiltti. En tiedä miten jaksan ilman sinua .. mutta lupaan yrittää… nyyh.
Sinun päätyösi oli vartiointi ja minun turvamiehenä oleminen tai siltä minusta sinun seurassasi tuntui, niin turvallinen ja hyvä olo oli aina sinun kanssasi. Me kuljettiin yhdessä metsät ja tiet ja polut, ne kaikki tuli meille niin tutuiksi ja sinä nautit metsässä vapaana juostessasi. Olit valpas, innokas ja sinun rinnallasi oli niin turvallista kulkea. Voi kun olisit täällä..nyyh. Sydämeni pakahtuu ikävästä ja siitä turvallisuuden tunteen puuttumisesta, kuka minua nyt suojelee….Sinä annoit minulle niin paljon….
Autoit minua jaksamaan niin ala- kuin ylämäissä ja sinuun pystyi aina luottamaan.
Meidän rakkaus oli niin syvää.. en tiedä miten jaksan ilman sinua…mutta olen luvannut sinulle ainakin yrittää… nyyh. Koti on niin tyhjä ilman sinua ja kuka nyt vahtii pihaa….Minulla tulee olemaan raskas aika ilman sinua. Olit kaikkeni…
Mikään tai kukaan ei korvaa sinua. Tää itku ja kaipuu ei lopu koskaan, mutta toivottavasti kuitenkin helpottaa, koska silmäni ovat niin kipeät ja turvoksissa, kun kyyneleet vaan virtaa…nyyh.
En olisi ikinä uskonut, että suru voi olla näin kamalaa, vaikka sen aina sanoinkin, että jos ja kun sinusta aika jättää, niin äiskä joutuu hoitoon…no toivottavasti tästä selviän, vaikka se ottaa tosi koville Antakee armoa tää on mulle ihan hirvee paikka…
Aamulla herätessäni luulin surun/itkun edes pikkaisen jo helpottavan. Kävin haudallasi toivottamassa huomenet ja kerroin, että lähden metsälenkille. Tuntui kuin olisit kulkenut kuitenkin rinnallani. Vilkaisin aina perääni että no tuletkos sieltä …huh huh..
Muutama kyynel vierähti matkalla, näillä yhteisillä poluilla joissa kuljimme…Kun pääsin kotipihan luokse en voinut pidätellä taas itkuani vaan se vaan ryöpsähti valloilleen….mulla on silmät niin kipeät itkemisestä.. sentään yöllä nukuin vähän …muistokynttilä paloin yön sekä alpon haudalla, että keittiön pöydällä kuvan edessä…mä yritän mennä eteenpäin ilman sinua..
Ikuisesti sinua Ali kaivaten oma ”äitisi”
Aika on kulunut. Päätin silloin, että en enää koskaan ota koiraa, niin koville se otti silloin. Kului noin puolivuotta niin aloin katselemaan koirarotuja. Mitä ihmettä, ajattelin olinhan tehnyt päätöksen, etten ota enää koiraa. Toistelin itselleni tuota, mutta niin vaan koiraihminen on aina koiraihminen näin se vaan on. Olihan aina elämässäni ollut koira pienestä tytöstä asti. Isä hommasi minulle koiran tai meille, kun aikani sitä jankutin. Silloin meillä oli myös iso koira, sekarotuinen, jossa oli saksanpaimenkoiraa ja jotain muuta rotua.
Sen nimi oli Ira. Iran kanssa kuljimme usein yhdessä. Silloin koiria ei ollut talouksissa niin paljon kuin nyt ja Ira sai olla aina vapaana kulki maanteillä irti ja seurasi aina. Nyt ihmettelen aikaa miten niin koirat sai olla vapaana, tuntuu kummalliselta. Eihän nyt sallita koirien kulkevan kuin irtolaiset pitkin mantuja.
Yhden tapauksen muistan varmasti aina. Olimme Iran kanssa menossa kaverini luokse, jonne oli noin kolmen kilometrin matka, sellaisen käveleminen ei silloin tuntunut miltään. Koira oli irti, en edes muista oliko sillä edes omaa hihnaa. Koiratarvikkeita ei silloin ollut vielä myynnissä, koska ei silloin(-70 luvulla) ollut mitään erikoisliikkeitä erikseen lemmikkieläimille. Oli vain pieniä kyläkauppoja, joissa pääasiassa myytiin elintarvikkeita.
no mutta tarinaan.. Kuljimme siis tienviertä jossa kulki autot. Tulimme linja-autopysäkin kohdalle johon oli juuri pysähtynyt linja-auto; bussi ottamaan matkustajia kyytiin niin kuinkas ollakaan Alikin hyppäsin etuovesta sisään en kerennyt tekemään mitään kun bussi lähti ja minä juosten perässä. Kuljettaja oli varmaan luullut, että koira on jonkun matkustajan ja ei kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota. En tiedä miten koirani siellä käyttäytyi alkoiko haukkumaan tai vinkumaan, mutta parin pysäkin jälkeen linjuri pysähtyi ja koira tuli autosta ulos ihan kiltisti. Hetken mietin että mitä ihmettä mihin saakka se meinaa matkustaa enhän millään jaksa juosta linjurin perässä kovinkaan kauas
mitä jos en löydä sitä enää minne se joutuu.? Hätä oli silloin suuri!!
-no eipä mitään jatkoimme matkaa ystäväni luokse ja ehkä koirakin sai opetuksen ettei ilman omistajaa kannata lähteä matkustelemaan. Nyt muistelen sitä vain huvittuneena mihin kaikkeen koirat ryhtyvät ovathan he hyvin viisaita otuksia kaiken kaikkiaan.
Nyt minulla siis noin puolen vuoden kuluttua Alpon kuolemasta on taas uusi koira!