Pitkästä aikaa tuli vierailtua Päksissä.
Siellä ajelin autolla sinne tänne, kun en oikein tiennyt missä on parkkipaikat. Ensin ajoin pääoven eteen ja ajattelin, että jopas sattui täällähän on tyhjiä paikkoja, mutta missä on parkkimittarit. Kyselin yhdeltä naiselta, että mihin parkkeeraus maksetaan. Ei hänkään tiennyt sanoi vaan, että tämä on kyllä invalidiparkki. Aijaa no ilmankos oli paikkoja. Kiireesti pois ja uutta parkkipaikkaa metsästämään. Löytyi sekin sitten melko helposti. Ajoin puomille mihin oli jo joku parkkeerannut autosta ja oli ottamassa lippua automaatista, mutta lyhytkätisenä ei ylettänyt laitteeseen. En oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä, kun kaikki kävi niin nopeasti. Hän alkoi viittomaan, että menisin pois sieltä takaa. Voi ei, ajattelin taasko jotain säätämistä. Hän vaan peruuttaa ja minä yritin kurkkia sateisten huuruisten ikkunoiden läpi taaksepäin, ettei takana vaan ole ketään, eikä tolppia, mitä yleensä aina pystyssä siellä täällä.
Joskus samanlaisessa äkkitilanteessa olen kolaroinut, kun kaikkia ei ole kerennyt havannoimaan. Parkkipaikoilla sattuu juuri tuollaisien tapauksien takia kolareita ja törmäyksiä.
Pääsin lipputolpalle ja parkkeeraamaan autoni. Seuraava haaste. Mihin pitäisi mennä? Näin kyllä pääsisäänkäynnin ja suunnistin siitä sisälle etsimään infopistettä. Minun piti saada tiedot kahdesta läheisestäni, millä osastolla he ovat. Mies sermin takana selitti reittiohjetta: ensin suoraan sitten oikealle ja portaat alas ja sitten suoraan ja vasemmalle. Sitten missä osastolla toinen läheiseni on ja taas mies selitti. Portaat ylös kolmoseen ja siitä sitten vasemmalle…Just joo ja sillai. Yritin sisäistää ohjeet. Olisi pitänyt paperille piirtää kartta, en ymmärtänyt mitään. Lähdin kuitenkin seikkailemaan käytävälle.. oliko se ensin vasemmalle … no menin eteenpäin. Kaksi hoitajaa tuli vastaan ja kysyin heiltä tietä. He lähtivät neuvomaan ensin portaat alas sitten keltaisista ovista oikealle jne.. löytyi ..
Tilanteilla on usein kohdallani muuttua omista suunnitelmistani. Niinhän siinä kävi nytkin. Piti vain käydä vierailulla, mutta sainkin kuulla, että äitini pääseekin kotiin. No eipä mitään, sitten suunnittelemaan, miten saan hänet autooni. Juttelin hoitajan kanssa, että miten saan äitini autoon, kun ei jaksa kävellä, no sanotaan, että ei juuri lainkaan. Hän töpsyttelee samaan tahtiin, kuin alle kaksivuotias lapsenlapseni. Suunta on sama, mutta toinen on vasta matkansa alussa ja toinen jo kulkenut pitkän matkan.
Pohdittiin siinä, että sairaalalla on sisääntuloaulassa tai ensiavun puolella pyörätuoleja, joita voi lainata. Jaahas, ei kun taas käytävälle ja kohti aulaa. Tutkin missä olen maamerkkejä, mistä tulin ja mihin olen menossa. Reitti oli sitten ihan ok. Hoitaja lupasi pukea äiti sillä aikaa, kun haen tuolin. Pyörätuolia piti taas infosta kysellä ja mies tuijotti minua kuin hölmöä, mutta eipä haitannut. Löysin tuolin ja sitä viemään sitten kyseiselle osastolle. Seuraava haaste: Äitini oli tullut sairaalaan ambulanssilla ja silloin ei kuulemma kotoa oteta mitään ylimääräisiä vaatteita mukaan. Onneksi oli otettu sentään kengät.
Siinä sitten mietittiin, että on talvi, tosin mittari nollassa. Sairaalasta sai jonkin leikkaustakkia muistuttavan sinisen paperia muistuttavan kaavun. Lähdin työntämään pyörätuolia ja onneksi joku tuli juuri osastolle, kun ovia siellä ei niin vaan saa auki. Onkohan se niin, että hoitajat avaavat sekä osastolle tullessa, että sieltä lähdettäessä. En kuitenkaan löytänyt painiketta mistä painaa.
Jätin äitini ala-aulaan odottamaan. Ulkona katselin, että takseja koko edusta täynnä, joten mihinköhän saan autoni niin, että saan helposti kyytiin äitini, jolla ei ole mitään päällysvaatteita eikä hän jaksa kävellä. Maksoin parkkimaksun. Lippu automaattiin, joka lukee olenko huolehtinut maksusta ja avaa vasta sitten portit automaattisesti. Ajoin autoni rakennuksen pääsisäänkäynnin eteen ja onneksi siihen oli tullut runsaasti tilaa. Hain äitini pyörätuolilla aulasta. Ohjeistin että ensin pylly penkille ja nostelin sitten jalat autoon. Aika vaivalloisesti se onnistui, mutta onnistui. Vein pyörätuolin takaisin aulaan. Päästiin lähtemään kotia kohti.
Hänen kotiosoitteellaan ajoin taas auton, niin lähelle ovea, kun pystyin ja nostin hänen jalat ensin maahan. Talutin paljon yli kahdeksankymppistä äitiäni hissiin ja siitä kolmanteen kerrokseen. Taloyhtiö oli vanhuksille tarkoitettu ja käytävillä oli pitkät kahvat, joista kiinni pitäen päästiin hiipien perille. Katsoin, että kaikki on ok. Juteltiin siinä niitä näitä vielä tovin aikaa ja yritin kysellä kuulumisia ja samalla saada vähän infoa, että muistaako mitään, läheisiä tms.
Sellainen reissu tänään ja toinen vierailu jäi sitten tekemättä, kun tuli mutkia matkaan. Ehkä toisen kerran sitten.